Surkeiden sattumusten sarja ja puusouvia

Minä siis teen päivätyönäni vielä gradua. Sen pitää olla valmis kansissaan palautettuna heinäkuun viimeisenä päivänä. Ja kaikki on mennyt ihan pieleen sen suhteen. Keväällä polvioperaatiot veivät aikaa kaksi kuukautta. Juhannuksen jälkeen aloitin sitten täydellä teholla kirjoitusurakan. Sitten kaksi viikkoa sitten hajosi tietokone. Veimme sen korjaajalle ja viikon päästä tuli arvio, että se pitää lähettää parempaan korjaamoon. Sain kuitenkin graduaineistot tallennettua muistitikulle sen jälkeen, kun kone tuli sieltä korjaamolta. Otin vanhan koneen käyttöön. Sen ongelma on täysi kovalevy, mutta sain sillä kuitenkin tehtyä niin, että päivän päätteeksi tallensin aina muistitikulle ja tyhjensin C-aseman tiedostoista. Koneen usb-porttikin oli jotenkin viallinen, vähän väliä se hukkasi yhteyden tikkuun.

Sitten tapahtui se pahin mahdollinen painajainen. Se muistitikku hajosi. Lakkasi tyystin toimimasta. Epäuskoisina Isännän kanssa ihmettelimme asiaa, mutta todettava se oli, ei toimi. Recuvalla sain jotain vanhoja tiedostoja sieltä tallennettua, mutta en sitä osaa gradusta, joka oli valmiiksi kirjoitettu. Eli puolet puhtaaksikirjoitettua gradua jäi jumiin muistitikun sisään. Viimeisenä toivona on nyt firma Helsingissä, joka lupaa palauttaa ainakin 60% kadonneista aineistosta. Ehkäpä nämä aineistot kuuluisivat tuohon prosenttimäärään.

Sinä iltana Isäntä kävi ostamassa uuden tietokoneen, ohjelman ja muistitikun. Nyt ainakin välineet ovat loppuajan kunnolliset.

Joka tapauksessa joudun nyt anomaan jatkoaikaa, sillä ensi viikon alussa pitäisi toimittaa aineisto painoon, mutta edes arvion saamiseen siitä muistitikusta menee viikosta kahteen. Jos aineistoja ei saa palautettua, joudun kirjoittamaan ne uusiksi ja tähän pitää varata ainakin kahdesta kolmeen viikkoon. Voi siihen mennä enemmänkin, sillä aloitan taas työt elokuun alussa. 

Parin päivän paniikin jälkeen alan olla taas hyvässä uskossa ja toivossa, että kaikki kuitenkin järjestyy ajallaan ja saan nuo opintoni vihdoin päätökseen. Yhtä toiveikkaita ovat varmasti opinahjossanikin. Heille on valtava helpotus, että vihdoin pääsevät minusta eroon, siis ihan positiivisessa hengessä kuitenkin. :) Ja sitten minäkin pääsen viettämään ihan normaalia elämää, tai siis tätä vanhan talon omistajan ja kunnostajan elämää.

Sillä aikaa Isäntä on pitänyt puusouvia yllä. Se sembramänty pilkkoontuu päivä päivältä. Viikonloppuna näytti vielä melko suurelta tuo urakka. Suurin osa latvaa oli vielä pusikon peitossa.

Rungosta tulleita isoja pöllejä oli samoin kasapäin pihalla.

Isännällä oli myöhäinen juhannuskokko pihalla, joka ei yöksikään sammunut sateista huolimatta.

Isäntä sai viikolla pariksi illaksi avukseen trenkipojan, jonka kanssa hän jatkoi työtä. Nyt suurin osa latvuksista on jo kaivettu pusikon kätköstä pois. ja suuri ihme on tapahtunut, pihalta voi nähdä aitasta pilkahduksia.

Risuja on kertynyt melkoinen kasa. Siinä on taas Isännälle polttamista, se kun tuntuu olevan aika mieluinen tehtävä.

Vielä on trenkipojalle tiedossa ensi viikollakin pilkkomista, että kaikki puuaines muuttuu polttopuuksi.

Ja isännän sahaamat oksatkin pitää vielä kuskata kuivumaan suulin taakse.

Mutta aitta näkyy jo. Tästä vielä raivataan sellainen alue, että aitta on kokonaan näkyvissä.

Kun tuo puusouvi on tehty, on aika siirtyä tämän pöheikön kimppuun ja tehdä siitäkin sellainen puistoalue.

Niinkuin tuolta puiden välistä pilkottaa jo valoa, niin pilkottaa aina vaikeissakin tilanteissa toivo. Vaikka kaikki menee pieleen, voi aina löytyä toivon pilkahdus. Viimeisen puolen vuoden aikana olen saanut kokea tämän jo useasti.