Kanoja ja tipuja

Ystäväni kysyi, voisinko tulla tipujen kanssa hänen työpaikalleen. Mietin asiaa, mutta arvelin, että voisi onnistuakin. Meillä ei ollut sopivaa kuljetusvälinettä, mutta netistä löytyi hyvin edullisesti häkki, joka tosin osoittautui noutaessa paljon kuviteltua suuremmaksi. Sentään se mahtui auton takapenkille, vaikka muuta sinne ei sitten mahtunutkaan. Siihen sai hyvin emon ja tiput mahtumaan varsin väljästi. Ja niin menimme näyttäytymään ihmisille, joilla monella oli ollut kanoja nuorempana. Puolisen tuntia olimme vierailulla. Alkuun emo oli kovin huolissaan ja potpotti, mutta pian se jo rentoutui ja tiputkin uskaltautuivat tulemaan emon siiven alta katsomaan uutta ympäristöä.

Tipuja meille onkin siunaantunut todella paljon, mutta munista on ollut pulaa varsinkin kesästä lähtien. Kesällä ja vielä syyskuussa yksi ja toinen kana hävisi jonnekin piiloihin. Aamuisin oli tarhan ulkopuolella joku jo odottamassa aamupalaa, kun muut kanat olivat viettäneet yönsä sisätiloissa. Myös hervottomat jättikokoiset hautomakakat pihalla paljastivat kanan olevan hengissä, mutta piilossa jossakin hyvässä paikassa.

Yhtenä aamuna ihmettelin ilmiselvää tipujen piipitystä, mutta ääni tuli makuukamarin ikkunan alta. Siellä oli tuore emo uuden tipuparven kanssa. Pyydystin tiput ja kuljetin kanalaan. Emo seurasi kovaäänisesti perässä. Viimeisin poikue oli ilmestynyt jostain lampolan tarhan edustalle. Pyydystin ne lammaslenkin päätteeksi tyhjentyneeseen leipäpussiin ja vein kanalaan muiden joukkoon nuorisopuolelle.

Ovathan tiput todella suloisia, mutta siivekkäiden määrä on kasvanut kesäkauden aikana valtavasti. Syksyn puuhiin kuuluu myös kukkojen siirtyminen ihmisten ruoka-astioihin, vaikka tämä puuha onkin todella ikävä työ. Jos kukkojen antaisi olla hengissä, ne pitäisi eristää kanoista ja tehdä niille oma kukkotarha. Ehkä kuitenkin nautimme niistä lautasella ja kiitämme kauniisti.

Eilen pyydystimme vielä yhden miniparven, joka eleli koko kesän lampolassa. Sieltä siirtyi seitsemän siivekästä kanalan puolelle. Kyllä niillä olikin ihmettelemistä, kun eivät olleetkaan ainoat siipiveikot maailmassa.

Reilu viikko sitten ihmettelin illalla kanalan iltapuuhissa, missä ihmeessä on Marski-kukko. Sisälle tullessani kyselin Isännältä, onko hän nähnyt tai kuullut sitä. Aamulla oli Marski ollut lähdössä vielä pihalle muutaman kanan kanssa. Isäntä kävi katsomassa pihalla ja löysi syreenimajan luota Marskin maalliset jäännökset. Nälkäinen kanahaukka oli sen syönyt miltei kokonaan. Siinä oli meillä taas kova suru, sillä Marski oli oikein ihana ja hyvä kukko, joka hoiti tehtävänsä erinomaisesti. Kanojen puolustaminen oli onnistunut, mutta oma henki meni. Sittemmin emme olekaan päästäneet kanoja enää tarhasta pihalle. Vaikka siivekkäitä on paljon, ei niitä mieluusti syöttäisi pedoille.

Siivellisten laskeminen on hankalaa, sillä ne eivät millään malta olla niin pitkään paikoillaan, että luku olisi saatu. Eikä näitä niin helposti erota toisistaan, että osaisi heti katsoa ja nimetä, kuka kukin on. Keväällä pitää sitten myydä iso joukko pois uusiin koteihin kotkottamaan.