Uudet kivimäkeläiset

Meillä oli jo talo. Meillä oli jo talo, jossa oli iso remontti. Talomme piti olla meille se viimeinen asuinsija. Se oli unelmien paikka. Mutta jossain sitten vinksahti ja pahasti. Nimittäin lähdimme monen sadan kilometrin päähän katsomaan paikkaa nimeltä Kivimäki. Ei olisi kannattanut, ei missään tapauksessa. Mutta kun kerran pääsimme paikalle, oli selvää, että Kivimäestä tulisi asuinpaikkamme. Ei heti, mutta myöhemmin. Joten se vaan oli ihan pakko ostaa.

Kaikki oli kauheaa. Talo näytti aivan kivalta noin päällisin puolin, mutta kauheus paljastui vasta sisäpuolella. Itse asiassa kauheus paljastui heti ulko-ovella. Sisälle ei missään tapauksessa kannattaisi mennä ilman kaasunaamaria. Mutta me menimme.

Ja ne muut rakennukset, kauheita kaikki tyynni. Trenkitupa oli varmaan täysin lahonnut, kun katto oli niin paksun sammaleen peitossa. Ja se tavaramäärä, jonka takaa ei pystynyt näkemään edes, missä kunnossa sisätilat olivat. Vinttiin ei tavaramäärän vuoksi päässyt edes katsomaan.

'

Ja se pakaritupa, joka oli jo osittain rösähtänyt kasaan. Katto näytti melkein suoralta, mutta vuotanut se oli, ja paljon. Sisäkatto repsotti ja lattia rouskui.

Entäs se navetta, voi kauhea sentään! Sehän oli lähestulkoon jo romahtanut kasaan. Katto oli vuotanut jo pitkän ajan ja vettä valunut rakenteisiin lotisemalla.

Muut tilalla olevat rakennukset olivat vielä huonommassa kunnossa. Aitan päälle oli kaatunut puu, suuli könötti lopullista kaatumistaan odottamassa, kellarin katto oli rikki.

Ja me päätimme ostaa koko höskän, yhden nopean silmäilyn perusteella iltahämärissä vesisateessa. Mielenhäiriö voi näköjään iskeä milloin vain, nyt se tapahtui kollektiivisesti. Eipä tässä tällä kertaa muuta.

Kaikkea hyvää,

Kivimäen tuleva emäntä